TORIPARKKI EI TÄYTÄ HYVÄN KAUPUNKISUUNNITTELUN EHTOJA

Taustaa

Kaupungin asemakaavan muutosta on lähdetty ajamaan siitä olettamuksesta, että kaupungin ydinkeskustan pitkän tähtäimen kehittämisen paras tulos saavutetaan vain, jos kehittäminen sidotaan torialueen alle rakennettavaan paikoitushalliin.

Valitsemamme päättäjät ovat linnoittautuneet kaupungin kehittämisessä jyrkästi kahteen eri leiriin: toinen kannattaa kehittämistä autoiluhallilla, toinen autoiluhallitta. Yhteisymmärrykseen pääsy em. olettamuksen nojalla näyttäisi edellyttävän tämän tyyppistä kehittämistä vielä pari vuosikymmentä, päättäjät kun ovat sitä harrastaneet kaupunkilaisten hyväksi vasta kaksikymmentä vuotta.

Riitapukareilla on kuitenkin selkeä yhteinen tahto – ainakin mikäli on uskominen Turun sanomien pääkirjoitusta 10.6.2012, joka konkretisoi tuon tahdon näin: ”Kukaan ei enää puhu itse asiasta eli siitä, millä tavalla ja kenen ehdoilla Turun keskustan elinvoimaa lisätään. Kukaan ei etsi rakentavaa kompromissia, johon laaja enemmistö voisi sitoutua.”

On siis heidän kannaltaan aivan loogista, että he tahtovat maksattaa kalliit riitansa seuraavatkin 20 vuotta kaupunkilaisilla, luottaen siihen, että heidän 40 vuotta vanha parkkihalliin kyllä/ei-ehdollistamansa asemakaavamuutos kaupungin ydinkeskustan kehittämiseksi vuonna 2042 vahvistettaisiin.

Uutena turkulaisena olen ihmetyksen sormi kummastuksen suussa ihmetellyt, miten tällainen käyttäytyminen on Euroopan kulttuuripääkaupunkina laajaa kansainvälistä mainetta niittäneelle Turulle ylipäätään mahdollinen. Ehdittyäni hieman tutustua po. asiaan olen tehnyt seuraavia ikäänkuin ulkopuolisen tarkkailijan havaintoja ja johtopäätöksiä sekä esitän kysymyksiä, joilla saattaisi olla selvä kausaliteetti nyt vallitsevaan tilanteeseen. Jos olen varustettu puutteellisin tiedoin tai selvästi väärässä, pyydän, että joku täydentää tai korjaa.

Havaintoja

1. Toriparkin yleissuunnitelma puuttuu, todetaan toriparkkihanketta vastustavien Facebook-sivulla. Sellaiseksi lienee tarkoitettu netistä löytämäni ”havainnekuva”, jossa Toriparkki Oy on täyttänyt torialueen kulmasta kulmaan vedetyillä muutamilla viivoilla, istutuksilla ja häkkyröillä välttyäkseen – kuten piirroksen tekstissä todetaan - rikkomasta ”torin aukiomaisuutta”. Alkeellinen piirros ei todellakaan vältä jättämästä katsojaa kuvassa viitattuun autioon tunnelmaan. Siellä sanotaan myös, että se – siis tuo autio tunnelma – on ”Toriparkki Oy:n osakkaiden näkemys tulevasta uudistetusta Turun Kauppatorista”. Siis ei ammatti-ihmisten/osaajien näkemys.

Itse en ole löytänyt sellaista Toriparkki Oy:n laatimaa kaupungin ydinkeskustan kehittämissuunnitelmaa, joka kattaisi toriparkin ja keskustorin sekä sen vierialueet.

2. Ei ole olemassa sellaista kaupungin toimesta tehtyä keskustorin ja sen lähialueen pitkäntähtäimen kehittämissuunnitelmaa, johon olisi sidottu torin alle rakennettava paikoitushalli.

3. Ei ole olemassa sellaista kaupungin toimesta tehtyä keskustorin ja sen lähialueen pitkäntähtäimen kehittämissuunnitelmaa, johon ei olisi sidottu torin alle rakennettavaa paikoitushallia.

Kysymyksiä ja johtopäätöksiä

Miksi pitäisi hyväksyä sellainen asemakaava tai asemakaavamuutos, joka sitoo kaupungin ydinkeskustan pitkän tähtäimen kehittämisen torin alle rakennettavaan paikoitushalliin? Vastauksia tähän kysymykseen löytyy esimerkiksi toriparkkihanketta vastustavien Facebook-sivulla http://www.adressit.com/elava_keskusta_ilman_toriparkkia. 

Miksi pitäisi järjestää kansanäänestys? Mistä äänestetään, kun vaihtoehtoja ei ole: on vain toriparkki? Jos vaihtoehtona pidetään sitä, että äänestetään toriparkkia vastaan tai tyhjää, se merkitsee sitä, että palataan alkutilanteeseen – sinne 20 vuoden takaisiin lähtökuoppiin. Toriparkki ”vaihtoehtona” pysyy kiistakapulana vielä kauan, mikäli siitä ei luovuta tai sille ei haluta kilpailevaa suunnitelmaa.

Olen kummastellut suuresti sitä, miten ihmeessä päättäjät voivat edellä osoitetun vaihtoehdottomuuden ja kompromissihaluttomuuden vallitessa päättää mistään, kun heille ei ole annettu välineitä mihinkään muuhun kuin fiksoitua ennalta annettuun ainoaan ratkaisuun. Kun vaihtoehdot on rajattu ulos, mistä päättäjät voisivat myöskään tietää, olisiko jokin muu kuin toriparkkiin ehdollistettu ydinkeskustan kehittämisratkaisu parempi?

Toriparkin rakentamisen sisältävän asemakaavan hyväksyminen, jonka premissit ovat ydinkeskustan suunnittelun vaihtoehdottomuus, kaupunkilaisten kuulemisen laiminlyöminen ja loputtomalta näyttävä poliittinen pelleily ja jähnääminen, vain vahvistaisi meille kaupunkilaisille ne syyt, miksi edustajamme kaupungin päättävissä elimissä ovat ajautuneet toistuviin pattitilanteisiin ja valinneet toimintansa ohjenuoraksi puoluepoliittisia ja erityisesti tiettyjen tahojen kaupallisia intressejä palvelevan politikoinnin. Kun näin on tapahtunut, päättäjät ovat ymmärtäneet asemansa ja tehtävänsä kaupunkilaisten edustajina väärin. Mutta voiko kaikkea laittaa päättäjiemme piikkiin?

Vaihtoehtojen rajaamisella päätöksenteon ja sen edellyttämän hyvän valmistelun ja hyvän harkinnan ulkopuolelle viittaan mielestäni asian ydinongelmaan: siihen kausaliteettiin, jossa jäljet johtavat sille kuuluisalle sylttytehtaalle. Sinne, josta juuri noita edellä mainittuja työkaluja ei tulkintani mukaan ole voitu saada käyttöön vaihtoehtoisten suunnitelmien puuttumisen vuoksi tai niitä resursseja ei ole haluttu käyttää vaihtoehtoisten suunnitelmien hankkimiseksi. Tarkoitan niitä kaupunkisuunnittelun hyviä periaatteita ja premissejä, joita konsekutiivisesti ajatellen – ja oman tulkintani mukaan – kyseisessä hankkeessa ei lähtökohtaisesti ole syystä tai toisesta noudatettu. Niinpä on käynyt tai annettu tapahtua niin, että lähtien edellä mainituista premisseistä on saatu se, mitä on tilattu halutun tavoitteen saavuttamiseksi.

Suunnittelukilpailu

Oikaisen hieman ja totean kaupunkisuunnittelun periaatteista tässä yhteydessä konsekutiivisesti lopuksi sen, että asemakaavamuutosta näin merkittävän kaavoitushankkeen ollessa kyseessä on syytä hakea vahvistettavaksi vasta sen jälkeen, kun ao. hankkeesta on järjestetty hyvältä kaupunkisuunnittelulta edellytettävin kriteerein varustettu suunnittelukilpailu ja sen voittaja on tullut valituksi. Turun kaupungin nyt käsillä oleva ydinkeskustan (kauppatorin ja sen lähialueen) pitkäntähtäimen kehittäminen on mittasuhteiltaan, luonteeltaan ja visioiltaan juuri sellainen, joka tulisi ehdottomasti toteuttaa tasokkaalla suunnittelukilpailulla.

Juuri kaupunkiin asettuneena olen ikäänkuin ulkopuolisen tarkkailijan asemasta ehtinyt ihmettelemästä päästyäni ihmetellä sitä, että kansainvälisestikin arvioiden merkittävän kulttuurikaupunkimme näin merkittävästä kehittämishankkeesta ei tällaista kilpailua vielä ole järjestetty. Vai onko sellainen sittenkin järjestetty? Jos ei ole, millaisin argumentein sellaista ei voitaisi järjestää?

Eräs tärkeä perustelu suunnittelukilpailun järjestämisen puolesta olisi mielestäni se, että kaupungin virkamiesjohdon aloitteesta, valmistelulla ja järjestämisvastuulla toteutettavalla suunnittelukilpailulla saataisiin tilanne rauhoitettua ja päästäisiin päiväjärjestykseen eli käsiksi kestäviin menettelytapoihin ja käytäntöihin. Päättäjien keskinäinen turha jankkaaminen ja riitely päättyisi ja kaupunkilaisten syvällä olevat epäilyt puoluepoliitikkojen ja rahamaailman epäterveistä kytkennöistä hälvenisivät. Näin päättäjät voisivat keskittyä puhtaasti kaupungin ja kaupunkilaisten edun nimissä myös ja erityisesti tämän hankkeen osalta useiden konkreettisten kehittämisvaihtoehtojen käsittelyyn. Sen jälkeen sitten kaikessa rauhassa ja hyvän harkinnan pohjalta he voisivat valmistautua valitsemaan voittajan kilpailuun osallistuneiden keskuudesta. Näin lopulta saadaan myös kaikkia turkulaisia tyydyttävä ratkaisu. Se ehdottomasti paras ratkaisu!

TORIPARKIN KANNATTAJIEN PITÄÄ KUUNNELLA SEN VASTUSTAJIA

(Julkaistu Turkulainen-lehdessä 6.6.2012)

Turun Kauppatorin ehostaminen näyttää lehtitietojen perusteella jatkuvan kaupungin päättävissä elimissä. Toriparkkia puoltavat kannanotot painottavat sinällään hyviä asioita, kuten keskustan viihtyvyyden lisäämistä. Kaupunginhallituksen puheenjohtajan Minna Arven mukaan (Turkulainen 12.5.) Turun keskusta tarvitsee lisää pysäköintitilaa eikä hän voi ymmärtää, miksi toriparkkia vastustetaan Turussa niin voimallisesti. Hän vertaa tilannetta Tampereeseen, jonka keskustaan rakennetaan maanalainen 950-paikkainen Hämpin pysäköintikeskus.

Esko Heinosen (TS 24.5.) mukaan taas olisi suurta tyhmyyttä jättää toriparkki rakentamatta. Verorahoilla jo tehtyjen ja tehtävien toimenpiteitten lisäksi yksityisen 70–80 miljoonan euron käyttäminen koko keskustan kehittämiseen olisi hänen mielestään ”todella hyvä piriste keskustan kehittämiseen ja alueen kuihtumisen estämiseksi”. Jos kaivattaisiin nykyistä enemmän keskustan ulkopuolelta tulevia shoppailijoita, jotka – hypoteettisesti – eivät jaksaisi kävellä mahdollisesti tavallista raskaampien kantamustensa kanssa Arven mainitsemaa 200 metriä kauemmas torilta, niin silloinkaan jostain syystä nyt lähes tyhjillään eli tuottamattomana lojuvaa Louhi-hallia ei käytettäisi.

Onko muita perusteluja sille, että keskusta tarvitsee lisää pysäköintipaikkoja? Esimerkiksi sellainen, että turkulaisia tulisi enemmän keskustaan asioimaan sen ulkopuolelta?

Mutta kun eivät taida tulla, koska heidät on vallitsevalla kauppojen keskittämisvimmalla pakotettu asioimaan keskustan ulkopuolisissa megapuodeissa, joissa superparkkitilaa riittää oman kaupungin ja naapurikylienkin ihmisten tarpeisiin. Olen tarkoituksella seurannut usean päivän ajan Turun Kauppatorin ympäristön kaduilla tapahtuvaa pysäköintiä ja havainnut, että siellä on vielä reilusti vapaata tilaa kaivattujen lisäturkulaisten tulla keskustaan ostoksille. 
 

Tampereen maanalaisen Hämpin pysäköintihallin rakentaminen, josta Arve hakee esimerkkiä, ei ole rinnastettavissa Turun toriparkkihankkeeseen, koska Hämpin päällä ei ole toria eikä se sijaitse ydinkeskustassa. Nimenkerääjien ja muidenkin vastustajien mielestä toriparkki – irrallisena kauppatorin ja sen lähiympäristön ilmeen, imagon ja sisältöjen kehittämisestä – ei palvele kaupungin keskustan kehittämisen kokonaissuunnittelua: ei lyhyellä eikä pitkällä jänteellä.

Euroopan kulttuuripääkaupunkina menestystä ja mainetta niittäneen Turun imagolle ja arvovallalle ei sovi, että näin merkittävässä, kaikkia kaupunkilaisia koskevassa ydinkeskustan kehittämisessä toimittaisiin kapea-alaisesti ja lyhytnäköisesti vain kaupallisten intressien hyväksi fokusoimalla kehittämistoimet toriparkkiin. Keskustan pitkän tähtäimen kehittämisen lähtökohtana tulee olla näkökulma, joka ottaa huomioon laajasti kaupunkilaisten tarpeet ja toiveet. Toriparkkiin varatut mittavat henkiset ja taloudelliset resurssit voidaan ohjata ydinkeskustan kokonaisvaltaiseen kehittämissuunnitelman laatimiseen ja sen toteutukseen. Kaupungin keskustasta saadaan silloin erilaisten vapaa-ajan toimintojen, aktiviteettien ja tapahtumien houkuttava elämys-, virkistys- ja ostoskohde.

Kun edellä mainitut kriteerit täyttyvät, siis oikeutettuna lähtökohtana ydinkeskustan kokonaisvaltaiselle suunnittelulle, niiden edellyttäminä myös torille ja torilta pois johtavan liikenteen järjestelyt voidaan hoitaa tarkoituksenmukaisesti. Ei kuitenkaan niin, että mahdollisesti kasvava moottoriliikenne ohjattaisiin ruuhkautumaan kadulla olevan rampin kautta torin alle. Sen sijaan liikenteen ruuhkat, ilmansaasteet ja melu vähentyvät vielä nykyisestäkin ohjaamalla liikenne torin vierustalta raiteita pitkin lähellä olevien parkkihallien viereen tai tuntumaan.

Näiden näkökohtien valossa olisi suotavaa, että nyt ylivoimaisena vähemmistönä toriparkkia puolustavat kuuntelisivat sen vastustajia. Näin kenties voitaisiin välttyä uusilta vaatimuksilta järjestää kalliiksi tuleva kansanäänestys. Sen sijaan saataisiin vähintään kaksi kilpailevaa kauppatorin/ydinkeskustan kehittämissuunnitelmaa, joita nyt ei jostain syystä ole ollut näytillä.

YHÄ USEAMPI HALUAA PERUSTULON

Haastattelun 22.5. pohjalta Hufvudstadsbladet-lehdessä 4.6.2012 julkaistu artikkeli otsikolla "ALLT FLER VILL HA MEDBORGARLÖN"

 

HAASTATTELUSSA ESITETTÄMIÄNI AJATUKSIA PERUSTELUINA PERUSTULON VÄLTTÄMÄTTÖMYYDELLE

Suomessa on parin viime vuosikymmenen aikana tapahtunut raju yhteiskuntarakenteiden muutos. On siirrytty lähes täystyöllisyyden tarjonneesta teollisuustuotannon aikakaudesta epävarmuuden ja vuodesta toiseen jatkuvan suurtyöttömyyden aikaan turvattomien määräaikais-, pätkä- ja silpputöiden määrittäessä ihmisten jokapäiväistä elämän laatua.

Olemme yksimielisiä siitä, että asiallisen korvauksen sisältävä työ turvaa parhaiten säällisen toimeentulon ja elämisen laadun. Todellisen elämän realiteetit näyttävät kuitenkin aivan toisenlaisilta. Työn tekemisen edellytykset ja mahdollisuudet eivät ole kaikille samat. Kaikkien kynnelle kykenevien tehdessä jotain tuottavaa ja hyödyllistä itselleen ja yhteiskunnalle vanhentunut sosiaaliturvajärjestelmämme, työmarkkinaosapuolet (ns. kolmikanta) ja jopa lainsäädäntömme eivät tunnista – eivätkä tunnusta – työn luonteessa ja sisällöissä tapahtunutta suurta muutosta. Valtaeliitillä ei syystä ole myöskään ollut tarvetta ”havaita” ihmisten toimeentulossa ja elämisen laadussa tapahtunutta selkeää heikennystä. Näin on asianlaita siitä huolimatta, että Suomen virallinen diskurssi pitää edelleen kiinni siitä, että Suomi on pohjoismainen hyvinvointivaltio ja että valtakunnassa on kaikki hyvin.

Ehken kaikkein eniten kummastusta herättää se, että näin merkittävä työmarkkinoiden rakennemuutos ei ole kolmikantaneuvotteluissa aiheuttanut minkäänlaista tarvetta korjata työmarkkinoiden toimintamalleja vastaamaan nykyaikaisen työn sisältöjä. Näin on onnistuttu säilyttämään työmarkkinoiden vanha arvomaailma ja ay-liikkeen status quo kokopäivätyösuhteissa olevien työläisten etujen lisäämisautomaattina. Syystä on perusteltua aihetta esittää retorinen kysymys. Kenenkähän edun mukaista mahtaa olla se, että valtakunnan työn sisältöjä ja ehtoja määrittävä kolmikanta ylläpitää vuodesta toiseen yli   200 000 ihmisen suurtyöttömyyttä ja siitä johtuvia vakavia sosiaalisia ongelmia?

Tuossa pyhässä kolmiyhteydessä ovat takuumiehinä lainsäätäjät. Voidaankin syystä väittää, että ne mittavat ongelmat, jotka työmarkkinaosapuolet ja kokopäiväiseen palkkatyöhön sidoksissa oleva sosiaaliturvajärjestelmämme aiheuttavat kansallemme, ovat pääasiassa juridisia, vaikka tiedämme, että lainsäätäjienkin työn takana vaikuttavat vahvasti heidän asenteensa ja poliittiset tarkoitusperät. (Vrt. oik.tiet.prof. Jyrki Tala: ”Lainsäädännön Top down” ja ”lainsäätäjät eivät seuraa säätämiensä lakien vaikutuksia kansaan”.)

Tarkastelen seuraavassa parilla esimerkillä näitä juridiikan koukeroita lähinnä kadunmiehen näkökulmasta. 

Ensiksi. Perustuslain 18 § Oikeus työhön (…) on heivannut vaikuttavuutensa työstään ja yhteiskunnallisesta aktiivisuudestaan syrjäytetyn ihmisen osalta. Tärkeä moraalifilosofinen kysymys kuuluu: mitä me teemme sellaisella oikeudella eli lailla, joka toimii – ja toteutuu – vain tietyn kansanosan hyväksi? Mutta suuri määrä ihmisiä jää sen hedelmistä osattomiksi.

Toiseksi. Tasa-arvolain hengen vastaisesti ”työtön” ('työtön' terminä on har-haanjohtava, koska kaikki tekevät jotain tärkeää elantonsa eteen) on saatettu muihin työmarkkinoilla läsnä oleviin kollegoihinsa verrattuna totaalisti eriarvoiseen asemaan. Työmarkkinoilla läsnä olemisen velvollisuudesta pääsevät toiset nauttimaan asiallisen toimeentulon turvaavan palkkatyön statuksen hedelmistä täysimääräisesti, toisten läsnäolevien on sen sijaan tyydyttävä orjuuttavaan kohteluun tuon kokopäiväisen palkkatyön statuksen puuttumisen johdosta. Muutkaan lait eivät tilannetta muuksi muuta.

Kolmanneksi. Työmarkkinoiden käytettävissä olevilta ”työttömiltä” – muilta kuin ns. virallisen työpaikkansa säilyttäneiltä – on yhteiskunnallisesti tärkeän, mutta kansan tahdon vastaisesti säätämättä jääneen lain nojalla evätty pääsy kolmikantaneuvotteluihin (vrt. esimerkiksi Valtakunnallinen työttömien yhdistys). Näin on tehty myös Suomen 200 000 yrittäjälle, joista 140 000 on pien- tai yksinyrittäjiä.

Kaikkien lakien ja asetusten – ja kolmikantayhteisön – estämättä lähes puolelta miljoonalta ihmiseltä on siten viety edustuksellisen demokratian mandaatti ja oikeus osallistua heitä – ja koko kansaa – koskevien elintärkeiden asioiden päätöksentekoon!

Neljänneksi. Radikaalisti muuttuneen työn luonteen ja sisältöjen olosuhteissa aikaisempaa aivan toisenlaiseksi muuttuneen yhteiskunnan voimassa olevat lait eivät tunnista eivätkä tunnusta työstään irtisanotun kokeneen, osaavan, ammattitaitoisen, autonomisen ja luovan ihmisen tarpeita ja toiveita tilanteessa, jossa hän haluaa edelleenkin toimia yhteiskunnan aktiivi jäsenenä ja antaa sille arvokkaan panoksensa – meidän kaikkien hyväksi.

Näiltä ihmisiltä kolmikantapöytään pääsyn kieltämisen valossa voi todeta, että kaikki mahdollinen on tuossa pöydässä istuvien toimesta tehty, jotta sen ulkopuolelle jätettyjen täysipainoinen panos nykytyön markkinoilla estettäisiin tai tehtäisiin äärimmäisen vaikeaksi. Miksi lainsäätäjä tästä huolimatta vaatii, että ”työttömien”, jotka joka tapauksessa työskentelevät, ovat aktiivisia ja luovia elääkseen ja toimiakseen hyödyllisinä yhteiskunnan jäseninä, tulee olla läsnä sellaisilla työmarkkinoilla, joilta he – saman lainsäätäjän estämättä – eivät saa samaa säällisen toimeentulon oikeutta ja ihmisarvoista kohtelua kuin heidän kollegansa?

Tällaisen politikoinnin ja päätöksentekomentaliteetin seurauksena irtisanotut ihmiset syrjäytetään (eivät he omasta tahdostaan syrjäydy, vaikka päättäjät käyttäessään 'syrjäytynyt'-termiä julkisesti niin uskottelevat) yhteiskunnalliseen tuotantoon ja toimintaan osallistumisestaan tilanteeseen, jossa fundamentaalisten lakien vaikutusten tai niiden puuttumisen johdosta heidän hyvinvointinsa ja ihmisoikeutensa jäävät toteutumatta. Heitä on syystä helppo pitää syyllisinä työstään irtisanomiseen. He joutuvat uhrin asemaan. Heidät alistetaan ns. hyvinvointivaltion ns. sosiaaliturvajärjestelmän käsittelyyn, jonka läpitunkemattomassa tukiviidakossa ja armottoman viranomaiskontrollin kurimuksessa he tekevät kaikkensa päästäkseen takaisin asiallisen toimeentulon palauttavaan palkkatyösuhteeseen – työhön, jota edes maamme mahtavin päättävä elin, tuo vapaamuurarien sisäsiittoinen tupo-kerma, ei viitsi heille tarjoa.

Työ nykyjärjestelmässä sosiaalisen kansalaisuuden ehtona on petollinen kansalaisoikeus, koska työstään vastoin tahtoaan pois potkittu kansalainen saa niskaansa moninkertaiset rangaistukset – minkään lain estämättä.