Avoin kirje presidenttiehdokas Sauli Niinistölle 14.11.2011
Tervehdys atomikaupunki Loviisasta!
Olit
vakuuttava TV1:n viime lauantain Ykkösaamussa! Erityisen hyvää
oli, että otit esiin päähänpotkittujen aseman. Siinä kiinnitti
huomiotani erityisesti käyttämäsi sana 'syrjäytyneet'. Samoin po.
sanan käyttöön ovat kiinnittäneet vakavaa huomiota
kansalaisjärjestöt (kuulun itse pieneen suomenruotsalaiseen
järjestöön nimeltään NätverkX), joiden keskuudessa tuo sana
vaaditaan muutettavaksi vastaamaan todellisuutta. Oikea termi on
'syrjäytetyt'. Kukapa nyt pysyvästä tai edes vähemmän pysyvästä
työsuhteesta tms.:sta haluaisi omaehtoisesti syrjäytyä, varsinkaan työttömyyden pahimpaan seuraamukseen: köyhyyteen.
'Syrjäytynyt'-sanan
käyttö on poliittista jargonia, jolla joko hämätään kansaa
tietoisesti tai annetaan selvästi ymmärtää, että työttömyys on
lähtökohtaisesti työttömän itsensä syy. Ilmiön psykologian
kaikessa alastomuudessaan vahvistaa se, että vastuu kansalaisen
työttömäksi joutumisesta, samoin kuin työttömyyden aiheuttamista
taloudellisista ym. seurauksista, on lakien ja asetusten estämättä
sälytetty yksipuolisesti työttömien harteille.
Sillä
voi vain kuvitella, kuinka harvalukuinen on kansalaistemme joukko,
joka satojen tuhansien (!) ihmisten kokemasta köyhyydestä ja
nöyryytyksestä ei haluaisi irtautua ja päästä työnsyrjään
kiinni. He kaikki tietävät sen, että vain työstä saatava palkka
varmistaa kansalaiselle asiallisen toimeentulon ja hyvinvoinnin.
Muuten, kun puhutaan kansalaisjärjestöjen hellimästä perustulosta
eräänä vaikuttavimpia keinoja parantaa kansalaisten
universaaleja oikeuksia ja yhdenvertaisuutta, väitteet perustulon
laiskistavasta vaikutuksesta voidaan em. perustelulla heittää oitis
roskakoriin. Ihminen, joka on syrjäytetty yhteiskunnan
aktiivikansalaisuudesta, ja pahimmassa tapauksessa leimattu (näin
hyvin monet työttömät kokevat) epäkelvoksi yhteiskunnan hylkiöksi,
niin mitä tässä valossa tällaiste väitteiden semantiikka
tarkoittaa? Ilmeisesti sitä, että hyljättyjen ihmisten
pitäisi laiskistua vielä enemmän! Ei sitä, että heille
haluttaisiin palauttaa heidän arvokkuutensa ja ihmisarvonsa!
Sellaiset
puheet ovat vain hyväosaisten ay-liikkeessä asemansa puolesta
turhaan pelkäävien läpinäkyvää pahansuopaisuutta – ja
ymmärtämättömyyttä työttömien vaikeaa elämäntilannetta
kohtaan.
Lainsäädännöstä
heijastuva, työtöntä pahasti nöyryyttävä hallintokulttuuri
myötäilee viitattuja epäkurantteja lakeja. Miten se muuten
voisikaan olla! Luukulta luukulle juoksuttaminen, mahdoton
paperisota (loppuun ajattuina syrjäytetyt eivät aina osaa tai jaksa
täyttää kuukausittain vaadittavia anomuksia eri viranomaisille ja
etsiä lukemattomia lippusia ja lappusia sieltä sun täältä).
Kummastusta herättää erityisesti syrjäytettyjä palvelemaan
palkattujen sosiaali- ja työvoimatoimiston (ennen tämäkin termi
vastasi todellisuutta: se oli aito työnvälitystoimisto silloin,
vielä 80-luvulla, kun elintaso oikeilla elintasomittareilla
mitattuna oli vielä huomattavasti korkeampi kuin tänä päivänä!)
sekä muiden viranomaisten asenteet ja päätökset, jotka ovat
ristiriidassa jopa työ-
ja sosiaalilainsäädännön
perusoikeuksien sekä TSS-oikeuksia koskevien kansainvälisten
sopimusten sääntöjen ja käytäntöjen kanssa.
Mutta
mitä viranomaisetkaan voivat muuta tehdä, kun he joutuvat
asiakkaittensa vihaisiin reaktioihin vastatessaan vetoamaan
lakipykäliin?! Nykyinen sosiaalietuuksiin liittyvä kontrolli
tulisikin arvioida kriittisesti perustuslain 1 §:n ihmisarvon sekä
oikeuksien ja vapauksien näkökulmasta sekä myös yksityissuojan
näkökulmasta. Myös termi 'sosiaalietuudet' on vahvasti väritetty
kuvaamaan aivan muuta kuin sitä rahaa, jolla toimeentulotuen varassa
kituuttava työtön yrittää köyhyydessään tulla toimeen. Paljon
lähempänä totuutta olisi sana 'köyhäinapu', jopa 'almu'. Ei
köyhien asemaa pidä sievistellä!
Lainsäädäntö
lähtee tänä päivänä siis niistä premisseistä, joiden mukaan
työmarkkinat ja niiden ”johdannaisina” taloudellisen,
kulttuurisen ja sosiaalisen vaikuttamisen mekanismit toimivat
vahvemman oikeudella ja ehdoilla. Yhteiskunnallisten murrosten, kuten
nykyisen kaltaisen suurtyöttömyyden, uhatessa (myös
yhteiskuntarauhaa), nämä vahvemmat toimijat vapautetaan kuitenkin
kaikesta vastuusta, mutta epäkohtien ja onnettomuuksien vakavista
seurauksista laitetaan kärsimään ne, joilla ei ole patogeenin
kanssa mitään tekemistä! Voi vain arvailla, mitkä nämä
toimijat ovat nimeltään. Ne ovat niitä tahoja, joiden toimesta
toteutuu poliittisen eliittimme harjoittama uusliberalistinen (lue:
turbokapitalistinen) politiikka ja kehitystrendi, " new management",
jolla turvataan perustuslain tarkoittama ”yhdenvertaisuus lain
edessä” eli hyvinvointi muille kuin yllä mainituille
sadoilletuhansille kansalaisille.
Kansalaisjärjestöissä
(niissä, jotka eivät toimi valtion avustuksilla) ollaan hyvin
huolestuneita valitun kehitysopin vaikutuksista. Suunta on hyvin
vaarallinen! Yhä huolestuttavampia esimerkkejä nousee esiin.
Niistä vakavimpia ovat ns. kuntauudistus, joka toteutuessaan
merkitsee kansanvallan ja demokratian rajua heikentämistä, sekä erityisesti
kunnallisten peruspalvelujen edelleen heikentämiseen tähtäävät toimet. Muutama sana tässä
vain jälkimmäisestä.
Uusliberalismin
keskeiseen
ideologiaan kuuluu kriisiyttää julkiset palvelut, jotta
ne voidaan ulkoistaa liike-elämälle – ja esim.
sairaanhoitopalvelut toteuttaa tehokkaammin! Uusliberalistit ovat
vain ”unohtaneet” yhden pikku asian: sen, että he eivät ole
tuoneet julkisuuteen hallussaan olevaa mittaria, jolla voitaisiin
yleisen edun nimissä todentaa liike-elämän ehdoilla tapahtuvan
sairaanhoidon suuremman tehokkuuden tai paremman tason verrattuna
julkishallinnon sairaanhoitoon. Sen toimintaedellytykset oli siis
ehditty jo kriisiyttää ennen kuin vastustajat pääsivät
puuttumaan asiaan! (Vrt. salakavala valtion kehysbudjetointi, joka
toimii erinomaisen tehokkaasti kunnallisten peruspalvelujen
kriisiyttämisen instrumenttina - ja tehostaa myös pyrkimyksiä em.
kuntauudistukseen.)
Peruspalvelujen
ulkoistamisen yhteiskunnallisista vaikutuksista ei ole vielä
kattavia tutkimuksia, mutta juuri peruspalvelujen ollessa kyseessä
huoli eriarvoisuuden lisääntymisestä edelleen kansan keskuudessa
kasvaa kaiken aikaa. Asiaan on kiinnittänyt vakavaa huomiota
julkisuudessa mm. perustuslakivaliokunnan pj. Johannes Koskinen.
Mitä suuremmat voitot yrityksille, sitä kalliimmiksi peruspalvelut
tulevat, sitä enemmän suhteessä muihin kansalaisiin työttömät
ja köyhät joutuvat tinkimään entisestään heikennetystä
”ostovoimastaan”.
Vielä
lopuksi. Kansalaisjärjestömme teki vuonna 2008 kantelun eduskunnan
oikeusasiamiehelle (silloin Riitta-Leena Paunio) näistä em. työ-
ja sosiaalilainsäädännön
perusoikeuksien sekä TSS-oikeuksia koskevien kansainvälisten
sopimusten sääntöjen ja käytäntöjen rikkomisesta Suomessa.
Meitä oli neljän hengen työryhmä, jota johti sinunkin hyvin
tuntema, arvostettu Helsingin yliopiston oikeustieteen prof. Lard D.
Eriksson (hän oli puheenjohtajana hallituksen asettamassa
perustuslain uudistamiskomiteassa), kantelun sisällön työstämisestä
vastannut oikeustieteen tri Vivan Storlund sekä psykologi-teologi
Linda Lavast-Slotte ja allekirjoittanut. Vetosimme Paunioon
voimakkaasti ja pyysimme häntä kiinnittämään myös
kansanedustajien huomion esille nostamiimme vakaviin epäkohtiin.
Paunion vastaus oli epätyydyttävä; erityisesti siltä osin, että
hän ei vienyt asiaamme eteenpäin eduskunnassa. Pidimme hänen
menettelyään jopa käsittämättömä. Ehkäpä siinä oli takana
se ajatus, että hän pelkäsi seurauksia, jos lähtisi arvioimaan
kansanedustajien/lainsäätäjän osuutta edellä mainittuihin
epäkohtiin, myös mahdollisesti periaatteella, että leivän antajan
kättä ei pidä lähteä puremaan. Voin halutessasi toimittaa
s-postitse tämän kantelun luettavaksesi. - -
Tarkoitukseni
oli omalta puolelta - osin myös omista kokemuksestani – raottaa
sitä ”salaperäisyyden verhoa”, jonka taakse kätkeytyy vielä
paljon asioita, joista hyväosaisten Suomi tai edes lainsäätäjämme
eivät tiedä riittävästi. Syy-seuraus-ilmiöihin lähempi
tutustuminen auttaisi heitä kaikkia näkemään ”syrjäytyneiden”
arkitodellisuuden kattavammin, voisiko sanoa: oikeassa valossa.
Erityisesti lainsäätäjien olisi syytä ryhtyä muuttamaan
asenteitaan ja paneutua seuraamaan säätämiensä lakien vaikutuksia
kansan keskuudessa (vrt. esim. Turun yliopiston oikeustieteen prof.
Jyrki Talan lausunnot asiasta). Nyt ei näin tapahdu –
valitettavasti.
Jouko
Hemmi
Loviisa
