Perustulon
eräs keskeisiä tavoitteita on, että ihmisiä pahasti nöyryyttävä
luukulta luukulle juoksuttaminen lähes läpipääsemättömässä
tukiviidakossa korvattaisiin perustulolla. Perustulon tarkoitus ei
ole poistaa ihmisen taipumusta ja tahtoa työn tekemiseen sekä
sosaaliseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen säällisen
toimeentulonsa turvaamiseksi. Tietoisuus siitä, että perustulo on
joka tilanteessa ihmisarvoisen elämän turvana, päinvastoin lisää
yhteiskunnan aktiivisuudesta pääsääntöisesti vastoin tahtoaan
syrjäytetyn ihmisen motiivia hakeutua (takaisin) erilaisten edellä
viitattujen aktiviteettien pariin. Ymmärtääkseni kaikki
toimeentulon rajamailla kituuttavat tahtovat hieman lisää tuloja
parantaakseen elämisensä laatua ja edellytyksiä.
Ongelmana
ei ole homo sapiens itse, vaan pikemminkin perustuslaissa määritellyn
oikeuden (!) työhön toteutumatta jääminen hänen kohdallaan. Ja
se, että nykyiset valtarakenteet, joita työnantajapuoli edustaa,
eivät jostain syystä tarjoa kaikille halukkaille työtä.
Perustuslaki on tästä näkökulmasta tarkasteltuna suorastaan
epätasa-arvoa ihmisten keskuuteen tuottava premissi. Ihmetystä
herättää kysymys, miksi ammattiyhdistysliike ei välitä entisistä
duunareistaan, heistä joita vuodesta toiseen yli 200 000 ihmisen
joukkona pidetään kaikkien lakien ja asetusten estämättä
työttöminä eli hyödyttöminä hylkiöinä sen sijaan, että
heidän kokemuksensa, osaamisensa ja tietonsa käytettäisiin koko
kansakunnan hyväksi. Erityisen suurta ihmetystä herättää se,
että kolmikannassa mukana oleva valtiokaan – siis meidän
parlamenttimme – ei tee yhtään mitään tämän vakavan ongelman
korjaamiseksi. Ay-liike ei myöskään välitä epätyypillisissä
työsuhteissa olevien tilanteesta. V. 1997 heitä oli 450 600, v.
2006 peräti 548 000, ja heidän osuutensa kasvaa kaiken aikaa. Koko
työvoimasta jo yli neljännes on tänä päivänä epätyypillisissä
työsuhteissa eli pätkätöissä!
Edellä
viitatusta premissistä päätellen voi myös helposti ymmärtää
sen, että 'syrjäytynyt'-sanan käyttö on poliittista jargonia,
jolla joko hämätään kansaa tietoisesti tai annetaan selvästi
ymmärtää, että työttömyys on lähtökohtaisesti työttömän
itsensä syy. Ilmiön psykologian kaikessa alastomuudessaan vahvistaa
se, että vastuu ihmisen työttömäksi joutumisesta, samoin kuin
työttömyyden aiheuttamista vakavista yhteiskunnallisista
seurauksista, kuten köyhyydestä, on lakien ja asetusten estämättä
sälytetty yksipuolisesti työttömien harteille. Kuinka lyhyt askel
tästä onkaan siihen rivien välistä luettavissa olevaan
johtopäätökseen tai väitteeseen, että nämä ihmiset ovat omasta
tahdostaan halunneetkin syrjäytyä yhteiskunnallisesta
aktiivisuudestaan ja että siksikin heidän täytyy olla jotenkin
vinksahtaneita. Mutta laiskoja kuitenkin – jo töissä ollessaankin
laiskoja, koko työhistoriansa ajan laiskoja vetelyksiä.
Kun
työtön ihminen, joka on syrjäytetty työstään eli meidän
kaikkien hyväksi harjoittamastaan aktiivisesta toiminnastaan, kokee
itsensä leimatuksi ja nöyryytetyksi yhteiskunnan hylkiöksi, niin
mitä edellä tarkoitetussa kontekstissa laiskaksi väittämisen
semantiikka tarkoittaa? Ilmeisesti sitä, että hyljättyjen ja
syrjittyjen ihmisten pitäisi laiskistua vielä enemmän! Ei sitä,
että heille haluttaisiin palauttaa heidän arvokkuutensa ja
ihmisarvonsa!
Perustuloa
vastustavien, jotka väittävät sen laiskistavan ihmistä, olisi
väitteidensä tueksi esitettävä myös hyvät perustelut;
esimerkiksi tutkimus, joka osoittaa perustulon laiskistavan
vaikutuksen.
