Li Anderssonin hyvät perustelut perustulon välttämättömyydestä
saivat minut pohtimaan poliitikkojen hellimää väitettä, että
talouskasvu vähentää työttömyyttä. Onkohan heiltä lipsahtanut
unohtumaan aika, esim. 70- ja 80-luku, jolloin Suomen ollessa
taloudellisesti huomattavasti vähemmän vauras meillä vallitsi
lähes täystyöllisyys? Tänään valtiomme on superrikas, mutta
siitä huolimatta työttömyyden annetaan jatkua vuodesta toiseen
huippukorkeana. Tälla huimalla talouskasvulla työttömyys olisi
niin haluttaessa ollut helppo poistaa kokonaan jo aikoja sitten –
siis sillä edellytyksellä, että poliitikot olisivat tehneet niin
kuin opettavat. Mihin nämä parin vuosikymmenen aikana kertyneet
rahat ja rikkaudet menevät – muuhun kuin työttömyyden
poistamiseen? Oikea vastaus lienee: erittäin kalliin
suurtyöttömyyden ja sen aiheuttamien vakavien yhteiskunnallisten
ongelmien sekä niiden ”hoitamiseksi” tarkoitetun, aikaamme
täysin sopimattoman sosiaaliturvajärjestelmän ylläpitämiseen. Ei syiden poistoon, vaan oireiden hoitoon!
Kun työttömyyden "hoitoon" sidottua kansantalouden
mittavaa varallisuusmassaa ei käytetä yhteiskunnan henkisen, kulttuurisen ja
sosiaalisen pääoman kehittämiseen eli ihmisarvoisen toimeentulon
ja elämän ylläpitämiseen ja turvaamiseen, edellä esittämästäni
voi vetää tietyn johtopäätöksen. Sen antaa suuri
humanistimme, filosofi G.H. Wright, joka on todennut, että
taloudella ja työttömyydellä ei ole kausaliteettia. Hänen
mukaansa ”talous syntyy yhteiskunnan kokonaisuudesta ja se kattaa
koko elämänpiirin: työttömyys ei ole taloudellinen, vaan
sosiaalinen ongelma”. Tämä arvokas näkökulma on syytä pitää
mielessä erityisesti perustulon rahoitusta pohdittaessa.
Perustulon oikeiden premissien auettua ay-liikkeelle ja
poliittisille päättäjillemme – niin, olen Lin kanssa aivan samaa
mieltä siitä, että perustulon toteutuminen on vain ajan kysymys.
”Ne hyvät asiat, joita ennen pidettiin erikoisina ja mahdottomina
toteuttaa, hyväksytään tänään itsestään selvinä.”
(Bertrand Russell)
