keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

AJATUKSIA PERUSTULON PUOLESTA

Perustulon eräs keskeisiä tavoitteita on, että ihmisiä pahasti nöyryyttävä luukulta luukulle juoksuttaminen lähes läpipääsemättömässä tukiviidakossa korvattaisiin perustulolla. Perustulon tarkoitus ei ole poistaa ihmisen taipumusta ja tahtoa työn tekemiseen sekä sosaaliseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen säällisen toimeentulonsa turvaamiseksi. Tietoisuus siitä, että perustulo on joka tilanteessa ihmisarvoisen elämän turvana, päinvastoin lisää yhteiskunnan aktiivisuudesta pääsääntöisesti vastoin tahtoaan syrjäytetyn ihmisen motiivia hakeutua (takaisin) erilaisten edellä viitattujen aktiviteettien pariin. Ymmärtääkseni kaikki toimeentulon rajamailla kituuttavat tahtovat hieman lisää tuloja parantaakseen elämisensä laatua ja edellytyksiä.

Ongelmana ei ole homo sapiens itse, vaan pikemminkin perustuslaissa määritellyn oikeuden (!) työhön toteutumatta jääminen hänen kohdallaan. Ja se, että nykyiset valtarakenteet, joita työnantajapuoli edustaa, eivät jostain syystä tarjoa kaikille halukkaille työtä. Perustuslaki on tästä näkökulmasta tarkasteltuna suorastaan epätasa-arvoa ihmisten keskuuteen tuottava premissi. Ihmetystä herättää kysymys, miksi ammattiyhdistysliike ei välitä entisistä duunareistaan, heistä joita vuodesta toiseen yli 200 000 ihmisen joukkona pidetään kaikkien lakien ja asetusten estämättä työttöminä eli hyödyttöminä hylkiöinä sen sijaan, että heidän kokemuksensa, osaamisensa ja tietonsa käytettäisiin koko kansakunnan hyväksi. Erityisen suurta ihmetystä herättää se, että kolmikannassa mukana oleva valtiokaan – siis meidän parlamenttimme – ei tee yhtään mitään tämän vakavan ongelman korjaamiseksi. Ay-liike ei myöskään välitä epätyypillisissä työsuhteissa olevien tilanteesta. V. 1997 heitä oli 450 600, v. 2006 peräti 548 000, ja heidän osuutensa kasvaa kaiken aikaa. Koko työvoimasta jo yli neljännes on tänä päivänä epätyypillisissä työsuhteissa eli pätkätöissä!

Edellä viitatusta premissistä päätellen voi myös helposti ymmärtää sen, että 'syrjäytynyt'-sanan käyttö on poliittista jargonia, jolla joko hämätään kansaa tietoisesti tai annetaan selvästi ymmärtää, että työttömyys on lähtökohtaisesti työttömän itsensä syy. Ilmiön psykologian kaikessa alastomuudessaan vahvistaa se, että vastuu ihmisen työttömäksi joutumisesta, samoin kuin työttömyyden aiheuttamista vakavista yhteiskunnallisista seurauksista, kuten köyhyydestä, on lakien ja asetusten estämättä sälytetty yksipuolisesti työttömien harteille. Kuinka lyhyt askel tästä onkaan siihen rivien välistä luettavissa olevaan johtopäätökseen tai väitteeseen, että nämä ihmiset ovat omasta tahdostaan halunneetkin syrjäytyä yhteiskunnallisesta aktiivisuudestaan ja että siksikin heidän täytyy olla jotenkin vinksahtaneita. Mutta laiskoja kuitenkin – jo töissä ollessaankin laiskoja, koko työhistoriansa ajan laiskoja vetelyksiä.

Kun työtön ihminen, joka on syrjäytetty työstään eli meidän kaikkien hyväksi harjoittamastaan aktiivisesta toiminnastaan, kokee itsensä leimatuksi ja nöyryytetyksi yhteiskunnan hylkiöksi, niin mitä edellä tarkoitetussa kontekstissa laiskaksi väittämisen semantiikka tarkoittaa? Ilmeisesti sitä, että hyljättyjen ja syrjittyjen ihmisten pitäisi laiskistua vielä enemmän! Ei sitä, että heille haluttaisiin palauttaa heidän arvokkuutensa ja ihmisarvonsa!

Perustuloa vastustavien, jotka väittävät sen laiskistavan ihmistä, olisi väitteidensä tueksi esitettävä myös hyvät perustelut; esimerkiksi tutkimus, joka osoittaa perustulon laiskistavan vaikutuksen.