YHÄ USEAMPI HALUAA PERUSTULON

Haastattelun 22.5. pohjalta Hufvudstadsbladet-lehdessä 4.6.2012 julkaistu artikkeli otsikolla "ALLT FLER VILL HA MEDBORGARLÖN"

 

HAASTATTELUSSA ESITETTÄMIÄNI AJATUKSIA PERUSTELUINA PERUSTULON VÄLTTÄMÄTTÖMYYDELLE

Suomessa on parin viime vuosikymmenen aikana tapahtunut raju yhteiskuntarakenteiden muutos. On siirrytty lähes täystyöllisyyden tarjonneesta teollisuustuotannon aikakaudesta epävarmuuden ja vuodesta toiseen jatkuvan suurtyöttömyyden aikaan turvattomien määräaikais-, pätkä- ja silpputöiden määrittäessä ihmisten jokapäiväistä elämän laatua.

Olemme yksimielisiä siitä, että asiallisen korvauksen sisältävä työ turvaa parhaiten säällisen toimeentulon ja elämisen laadun. Todellisen elämän realiteetit näyttävät kuitenkin aivan toisenlaisilta. Työn tekemisen edellytykset ja mahdollisuudet eivät ole kaikille samat. Kaikkien kynnelle kykenevien tehdessä jotain tuottavaa ja hyödyllistä itselleen ja yhteiskunnalle vanhentunut sosiaaliturvajärjestelmämme, työmarkkinaosapuolet (ns. kolmikanta) ja jopa lainsäädäntömme eivät tunnista – eivätkä tunnusta – työn luonteessa ja sisällöissä tapahtunutta suurta muutosta. Valtaeliitillä ei syystä ole myöskään ollut tarvetta ”havaita” ihmisten toimeentulossa ja elämisen laadussa tapahtunutta selkeää heikennystä. Näin on asianlaita siitä huolimatta, että Suomen virallinen diskurssi pitää edelleen kiinni siitä, että Suomi on pohjoismainen hyvinvointivaltio ja että valtakunnassa on kaikki hyvin.

Ehken kaikkein eniten kummastusta herättää se, että näin merkittävä työmarkkinoiden rakennemuutos ei ole kolmikantaneuvotteluissa aiheuttanut minkäänlaista tarvetta korjata työmarkkinoiden toimintamalleja vastaamaan nykyaikaisen työn sisältöjä. Näin on onnistuttu säilyttämään työmarkkinoiden vanha arvomaailma ja ay-liikkeen status quo kokopäivätyösuhteissa olevien työläisten etujen lisäämisautomaattina. Syystä on perusteltua aihetta esittää retorinen kysymys. Kenenkähän edun mukaista mahtaa olla se, että valtakunnan työn sisältöjä ja ehtoja määrittävä kolmikanta ylläpitää vuodesta toiseen yli   200 000 ihmisen suurtyöttömyyttä ja siitä johtuvia vakavia sosiaalisia ongelmia?

Tuossa pyhässä kolmiyhteydessä ovat takuumiehinä lainsäätäjät. Voidaankin syystä väittää, että ne mittavat ongelmat, jotka työmarkkinaosapuolet ja kokopäiväiseen palkkatyöhön sidoksissa oleva sosiaaliturvajärjestelmämme aiheuttavat kansallemme, ovat pääasiassa juridisia, vaikka tiedämme, että lainsäätäjienkin työn takana vaikuttavat vahvasti heidän asenteensa ja poliittiset tarkoitusperät. (Vrt. oik.tiet.prof. Jyrki Tala: ”Lainsäädännön Top down” ja ”lainsäätäjät eivät seuraa säätämiensä lakien vaikutuksia kansaan”.)

Tarkastelen seuraavassa parilla esimerkillä näitä juridiikan koukeroita lähinnä kadunmiehen näkökulmasta. 

Ensiksi. Perustuslain 18 § Oikeus työhön (…) on heivannut vaikuttavuutensa työstään ja yhteiskunnallisesta aktiivisuudestaan syrjäytetyn ihmisen osalta. Tärkeä moraalifilosofinen kysymys kuuluu: mitä me teemme sellaisella oikeudella eli lailla, joka toimii – ja toteutuu – vain tietyn kansanosan hyväksi? Mutta suuri määrä ihmisiä jää sen hedelmistä osattomiksi.

Toiseksi. Tasa-arvolain hengen vastaisesti ”työtön” ('työtön' terminä on har-haanjohtava, koska kaikki tekevät jotain tärkeää elantonsa eteen) on saatettu muihin työmarkkinoilla läsnä oleviin kollegoihinsa verrattuna totaalisti eriarvoiseen asemaan. Työmarkkinoilla läsnä olemisen velvollisuudesta pääsevät toiset nauttimaan asiallisen toimeentulon turvaavan palkkatyön statuksen hedelmistä täysimääräisesti, toisten läsnäolevien on sen sijaan tyydyttävä orjuuttavaan kohteluun tuon kokopäiväisen palkkatyön statuksen puuttumisen johdosta. Muutkaan lait eivät tilannetta muuksi muuta.

Kolmanneksi. Työmarkkinoiden käytettävissä olevilta ”työttömiltä” – muilta kuin ns. virallisen työpaikkansa säilyttäneiltä – on yhteiskunnallisesti tärkeän, mutta kansan tahdon vastaisesti säätämättä jääneen lain nojalla evätty pääsy kolmikantaneuvotteluihin (vrt. esimerkiksi Valtakunnallinen työttömien yhdistys). Näin on tehty myös Suomen 200 000 yrittäjälle, joista 140 000 on pien- tai yksinyrittäjiä.

Kaikkien lakien ja asetusten – ja kolmikantayhteisön – estämättä lähes puolelta miljoonalta ihmiseltä on siten viety edustuksellisen demokratian mandaatti ja oikeus osallistua heitä – ja koko kansaa – koskevien elintärkeiden asioiden päätöksentekoon!

Neljänneksi. Radikaalisti muuttuneen työn luonteen ja sisältöjen olosuhteissa aikaisempaa aivan toisenlaiseksi muuttuneen yhteiskunnan voimassa olevat lait eivät tunnista eivätkä tunnusta työstään irtisanotun kokeneen, osaavan, ammattitaitoisen, autonomisen ja luovan ihmisen tarpeita ja toiveita tilanteessa, jossa hän haluaa edelleenkin toimia yhteiskunnan aktiivi jäsenenä ja antaa sille arvokkaan panoksensa – meidän kaikkien hyväksi.

Näiltä ihmisiltä kolmikantapöytään pääsyn kieltämisen valossa voi todeta, että kaikki mahdollinen on tuossa pöydässä istuvien toimesta tehty, jotta sen ulkopuolelle jätettyjen täysipainoinen panos nykytyön markkinoilla estettäisiin tai tehtäisiin äärimmäisen vaikeaksi. Miksi lainsäätäjä tästä huolimatta vaatii, että ”työttömien”, jotka joka tapauksessa työskentelevät, ovat aktiivisia ja luovia elääkseen ja toimiakseen hyödyllisinä yhteiskunnan jäseninä, tulee olla läsnä sellaisilla työmarkkinoilla, joilta he – saman lainsäätäjän estämättä – eivät saa samaa säällisen toimeentulon oikeutta ja ihmisarvoista kohtelua kuin heidän kollegansa?

Tällaisen politikoinnin ja päätöksentekomentaliteetin seurauksena irtisanotut ihmiset syrjäytetään (eivät he omasta tahdostaan syrjäydy, vaikka päättäjät käyttäessään 'syrjäytynyt'-termiä julkisesti niin uskottelevat) yhteiskunnalliseen tuotantoon ja toimintaan osallistumisestaan tilanteeseen, jossa fundamentaalisten lakien vaikutusten tai niiden puuttumisen johdosta heidän hyvinvointinsa ja ihmisoikeutensa jäävät toteutumatta. Heitä on syystä helppo pitää syyllisinä työstään irtisanomiseen. He joutuvat uhrin asemaan. Heidät alistetaan ns. hyvinvointivaltion ns. sosiaaliturvajärjestelmän käsittelyyn, jonka läpitunkemattomassa tukiviidakossa ja armottoman viranomaiskontrollin kurimuksessa he tekevät kaikkensa päästäkseen takaisin asiallisen toimeentulon palauttavaan palkkatyösuhteeseen – työhön, jota edes maamme mahtavin päättävä elin, tuo vapaamuurarien sisäsiittoinen tupo-kerma, ei viitsi heille tarjoa.

Työ nykyjärjestelmässä sosiaalisen kansalaisuuden ehtona on petollinen kansalaisoikeus, koska työstään vastoin tahtoaan pois potkittu kansalainen saa niskaansa moninkertaiset rangaistukset – minkään lain estämättä.